Missä sinä et ole

Tästä lähen liikkeelle ylihuomenna. Oikeastaan henkilöhahmot olen ajatellut, mutta juurikaan muuta en. Vaihtoehtoja tarinan kulkuun on monen monta ja saa nähdä mihin suuntaan tarina kasvaa marraskuun aikana. Jännittävää ja jotenkin pelottavaakin. Marraskuun aikana muutama reissupäivä, joina kirjoittaminen kovin hankalaa, mutta on ajatus sen varalle. Ainoastaan ensimmäinen päivä menee tiukille. Kahdeksan tuntia luentoja, kaksi tuntia autossa ja illalla ne normaalit iltatoimet lasten kanssa ja väsymys. Ei ehkä ihan paras startti, mutta hei, eihän siitä voi mennä kuin ylöspäin.
Nyt nauttimaan sunnuntai-illasta!

Pyhää vihaa ja suurta rakkautta

Pari päivää matalalentoa, enkä nyt mitenkään meinaa piristyä. Tosin kun yritän unohtaa arjen murheet, minun on todella helppo uppoutua kirjoittamaan. Monesti olen pohtinut ihmisiä, jotka eivät ole koskaan edes kokeilleet kirjoittaa mitään, miten paljosta he jäävät paitsi. Moni kuvaa kirjoittamista terapeuttiseksi ja kirjoittaa itselle kipeistä asioista. Minä rakastan fiktiivistä draamaa ja se saa omat tunteet, etenkin kirjoittaessa, valloilleen. Ihminen, joka ei ole koskaan kirjoittanut mitään, jää paljosta paitsi. Yhden päivän aikana voit kokea suunnatonta surua tai vaikka ihastumisen. Ja riippuu tietysti lähestymistavasta moneltako kantilta tämän kaiken koet. Minulle kirjoittaminen on sanoinkuvaamattoman tärkeä kanava ilmaista niitäkin tunteita, joita en ehkä tosi elämässä pääsisi kokemaan. Huonosti kuvattu äskeinen, tarkoitan ehkä tunteiden voimakkuutta. Tarinoiden hahmot saavat olla juuri niin ylidramaattisia kuin haluavat. Arkielämässä minä en ainakaan voi heittäytyä vellomaan pahaan oloon täysillä tai huutaa ja raivota tai repiä vaatteet mieheni päältä juuri silloin kuin minua huvittaa. Kirjoissa ja tarinoissa tuo kaikki on mahdollista.

Nimeni on Liina ja olen koukussa kirjoittamiseen.

Hassu torstai

Tänään on hymy ollut huulilla. Joillakin ihmisillä on, jopa minuun, positiivinen vaikutus. Yksi sana, jonka jälkeen yksi kirjain. Niin yksinkertaista tänään.

Ja suloinen Veronica laulaa kuin enkeli.

Keskiviikko takarannalla

Minä rakastan tätä rantaa. Siellä vietin muutaman tunnin tänään. Oli hyvä tilaisuus miettiä muun muassa henkilöhahmojen syntymistä. En tiedä miten muut henkilöhahmonsa luovat, mutta minulla on yleensä mielessä tuntemani henkilön luonteenpiirre, josta lähden henkilöä luomaan. Usein tämä luonteenpiirre on se lähtöpiste ja tarina kasvattaa hahmoa. Se ei aina ole edes luonteepiirre vaan saattaa olla pelkkä lause, jota esimerkiksi naapurini hokee tai se saattaa olla jokin ulkonäöllinen juttu, jonka huomaan tai jota jään miettimään. Toisaalta taas "lainaan" ihmisiltä omille hahmoilleni esimerkiksi eleen. Toisinaan käy niinkin, että hahmosta muovautuukin jotain aivan erilaista, mitä alunperin olin ajatellut. Välillä mielessäni on kirkkaana tietynlainen henkilö, jota ei vain paperille saa. Aina kun aloittaa, jokin menee vikaan. Luulen, että mielessäni aina ajattelen tosi elämän oikeaa ihmistä ja kun huomaan jotakin mikä ei hahmooni sovikaan, en pysty luomaan hahmoa, jonka tarina tarvitsee.

Kävin viime viikolla fysioterapeutilla, jolta lainasin pari juttua erään tarinan sivuhenkilölle. Asiat jotka lainasin, olivat hänen tekeminään, jollakin tapaa herttaisia ja ajattelin henkilöni tarvitsevan niitä sellaisenaan, mutta toisin kävi. Ne muuttuivat ärsyttäviksi ja toivat osansa tarinan juoneen. Vuosia sitten istuin Simo Frangenin kanssa samassa junavaunussa ja muistan edelleen elävästi miten hän tarkkaili ihmisiä. Hänen katseensa oli avoin ja hänestä huokui aito kiinnostus ihmisiä kohtaan, olematta kuitenkaan röyhkeä tai tunkeileva. Hänellä oli kädessään muistivihko, johon hän kirjoitti jotakin. Ainakin minusta tuntui, että hän kirjoitti kanssamatkustajista havaintoja, voin olla täysin väärässäkin. Matkani oli äärettömän viihdyttävä.

Tiistai

Eilisen illan netissä roikkumisen tuloksena liityin NaNoWriMo 2011 kirjoittaksi. Homman nimihän on saada kasaan 50000 sanaa marraskuun aikana, eli päivässä pitäisi saada aikaan 1667 sanaa. Kuulostaa hurjalta ja nyt ainakin siltä, ettei se tule milloinkaan onnistumaan (positiivisuus ennen kaikkea) minulta. Toisaalta taas olen kovinkin kilpailuhenkinen eli tässä voisi olla se ensimmäinen "valmiiksi" saatettu kirjoitus. Mene ja tiedä.

Morren ja Ahmun blogeissa käydään samasta asiasta keskustelua. Muutamat ovat kommentoineet nanoilun olevan vapauttavaa ja keino päästä kirjoittamisessa eteenpäin, joten sitä minäkin odotan. En osaa ajatella kirjoitustani romaanina tai novellina, olkoon ihan vaan kirjoitus. Päässä on runko, kunhan sen saisi paperille...mutta sitähän tässä nyt harjoitellaan.

Loppuun päivän biisi, voi Ville, kuinka sua lemmin :).

Maanantai

Tätä kuunnellessa lähtee maanatai käyntii kirjoittamisen osalta. Chisu on noussut mun suosikiksi viimeisen vuoden aikana. Ihana, lahjakas nuori nainen!

Jotain lahjakkuutta kaivataan täälläkin. Olen nimittäin jumissa, totaalisen jumissa. Tunnelma on oikea, mutta oikeita sanoja ei löydy vaikka tarina vie. Kun löydän oikeat sanat ne eivät löydä oikeille paikoilleen.

"Betoniporras on kylmä ja karhea takapuoleni alla. Mekon ohut kangas painautuu ihooni kuin ilmastointiteippi ranteisiin. Betonin kosteus saa ihoni nousemaan kananlihalle. Puiston toisella puolella juhlat jatkuvat. Kuulen musiikin vaimeasti, kiljahduksia, naurua, pullojen kilinää, mutta en halua mennä takaisin. Tahdon sulkea silmäni ja liukua muiden pääsemättömiin..."

Kuva täältä

Kotimatka Kira Poutanen

Kuva : kirapoutanen.com

Nappasin viime viikon kirjastoreissulla mukaan Kira Poutasen Kotimatka-kirjan (Otava, 2009), joka kertoo Pariisissa asuvasta toimittaja Laurasta. Hän saa kutsun pikkosiskonsa häihin ja vuosien tauon jälkeen lähtee Helsinkiin. Lauran Suomi on synkeä, ravintoloista saa vain huonoa ruokaa, ihmiset käyttäytyvät huonosti ja juovat liikaa. Laura palaa jouluksi kotiin ja joutuu kohtaamaan menneisyytensä.
Ensimmäinen lukemani Poutasen kirjoittama kirja. Sain sen luettua melkein kokonaan junamatkalla torstaina ja pitää sanoa, että tykkäsin kirjasta. Poutasen teksti oli helposti luettavaa ja juoni eteni rivakasti läpi kirjan. Päähenkilö tosin sai leukaperäni jännittymään aina välillä kuten tämä " Kato, mä olen tuhma tyttö, eikä mua sen takia haittaa, vaikka kaikki pitääkin mua ihan kamalana ämmänä. Mä voin tehdä mitä haluan." Melkein kolmikymppinen käyttäytyy kuin 16-vuotias teiniprinsessa, mutta luulen sen olleen kirjailijan tarkoituskin. Ja kun kirja herättää jotakin tunteita itsessäni, koen sen kuitenkin vain positiivisena.